Avustusmatka Ukrainaan – apu perille asti

Kotona ollaan. On oltu jo muutama päivä ja oon ehtinyt keräillä ajatuksia kasaan. Oli jotenkin erilainen reissu, merkityksellisempi, kuin moni tähän saakka. Käytännössä aivan samanlainen: mentiin, tehtiin mitä oltiin sovittu ja tultiin pois. Mutta silti jokin mun sisällä nytkähti, enkä olisi halunnut lähteä takaisin kotiin. Ehkä se johtui siitä, että olen opiskellut Ukrainan kieltä ja aloin jo ymmärtämään kokonaisia lauseita ja osasin välillä jotain vastatakin. Ehkä vihdoin ymmärsin meidän pienten ponnistelujemme vaikutuksen ja merkityksen ystäviemme elämissä. Tai ehkä vaan olisin halunnut vielä yhden saavillisen herkullista borshkeittoa.

Matkustimme Ukrainaan tällä kertaa kolmella autolla, viiden kuljettajan voimin. Saimme vierailevaksi tähdeksi Köyliön Lions Clubin puheenjohtajan ja loput olivatkin oman yhdisyksemme jäseniä: Klaus, Jukka, Ville ja minä, Mirva. Ajoimme Baltian ja Puolan läpi kahden yön taktiikalla ja saavuimme rajalle levänneinä ja hyväntuulisina. Vastaanotto molemmilla rajoilla vastasi meidän fiiliksiä ja vaikka pieniä kommelluksia siinä sattuikin, niin meitä neuvottiin hymyssä suin ja toivotettiin turvallista matkaa. Olimme Lutskissa lauantaina iltapäivällä ja suunnistimme suoraan hotellille. Olimme sopineet New Boratynin kanssa tapaamisen sunnuntaille ja koska olimme edellä aikataulusta, oli illalla aikaa pienelle kävelylle kaupungilla ja ravintolaillalliselle. Aika luksusta.

Sunnuntaina sitten päästiinkin tositoimiin. Kolmen auton purkaminen New Boratynin tiloihin kuulosti ensin raskaalta työltä,koska meillä oli kyydissä mm. kahdeksan yli sadan kilon aggregaattia ja yksi vieläkin painavampi generaattori. Mutta koska meitä oli niin paljon, niin eihän se ollut pahakaan. Vähän jouduimme siirtelemään tavaroita autosta toiseen, koska pakkaamisvaiheessa oli painojen vuoksi vaikea laittaa kaikkea järkevään järjestykseen. Järjestimme yhteen autoon sairaalalle menevät asiat ja postitse itään lähetettävät toiseen. Paikallinen posti, Nova Poshta, palveli jälleen mielellään, kun lähetimme itään lapsille pyykkikoneen, kuivausrummun, välipaloja, karkkia, villasukkia, muistamisia rekiretkeläisille, ja kaasumaskit ja vähän lämmikettä sekä herkkuja  sotilaille. Lisäksi laitoimme menemään valtavan satsin eläinten ruokia, tarvikkeita ja matolääkkeitä eläinsuojalle, kun edellisen syksyn sheltermatka sai niin valtavan suosion, ettei silloin saatu kaikkea mahtumaan autoihin. 

Maanantaille oli suunniteltu vierailu sairaalalle, jonne veimme mm. seitsemän sairaalasänkyä ja parikymmentä rollaattoria ja pyörätuolia. Lisäksi sinne vietiin laatikoittain sidostarpeita ja muuta hyödyllistä sairaalatarviketta. Tapasimme ihanien hoitajien ja lääkärien lisäksi rintamalta tulleita sotilaita ja saimme tilaisuuden jutella heidän kanssaan. Ikävä kyllä sanat oli matkalaisilla vähän vähissä ja yhteisen kielen puuttuessa keskustelu vaikeaa, mutta eiköhän se tärkein viesti välittynyt kumpaankin suuntaan. En vieläkään osaa laittaa sanoiksi sitä tunnetta, mikä ympärillämme leijui. Ehkä molemminpuolinen kiitollisuus, suru, toivo, välittäminen, rohkeus, ymmärrys. Ne katseet ja hymyt jäävät mieleeni pitkäksi aikaa, kunpa osaisin paremmin kuvailla tätä tunnetta. Olen kiitollinen ja etuoikeutettu, kun sain vierailla heidän luonaan.

Lounastimme vielä Lutskissa Kolyan kanssa ja keskustelimme vapaaehtoistyöstä siellä ja Suomessa. Tilanne on hankala, kaikki ovat väsyneitä ja saimme moneen kertaan kuulla, kuinka arvokasta apumme on, koska kaikki muut ovat lopettaneet auttamisen ja ainoastaan suomalaiset vielä tulevat ja jaksavat. Kukaan meistä ei olisi halunnut lähteä jatkamaan matkaa, olisimme vain halunneet viettää aikaa ja jutella loputtomiin, mutta ikävä kyllä kotiinpaluu aina hengittää niskaan näillä matkoilla. Meillä kaikilla on työt ja elämät, ei niistä oikeasti voi kovin kauaa olla pois, vaikka kuinka tekisi mieli. Halailimme heipat ja lupasimme tulla pian uudelleen, ennen kuin haikein mielin lähdimme ajamaan kohti Lviviä, matkamme toista kohdetta.

Olimme aika myöhään Lvivissä hotellilla ja kaikki taisivat mennä suoraan nukkumaan. Aamulla heräilimme kahdeksan aikoihin aamiaiselle ja lähdimme rauhakseen ostamaan koululle viemisiksi välipaloja ja mehuja. Samalla koitimme löytää tuomisia Suomeen myytäväksi varainkeruutempauksiin. Jotain avaimenperiä, magneetteja ja tarroja löysimmekin, mutta koska aikaa oli taas kauhean vähän mihinkään ylimääräiseen, niin keskityttiin enemmän siihen, mitä olimme tulleet tekemään eli paikallisten auttamiseen ja tukemiseen. 

Saavuimme kantamuksinemme koululle numero 60 puolen päivän aikaan ja astuimme ovesta suoraan keskelle oppituntia, jossa vakavan näköinen sotilas kertoi lapsille miinojen tunnistamisesta ja varomisesta. Koulun johtajatar Lyudmila tuli vastaan valtavan hymyn kera ja vei meidät kirjastoon, jossa meille tarjoiltiin kahvia. Hyllyjä tutkiessani silmiini osui tuttu hahmo, muumipeikko, ja tunsin jonkinlaista outoa yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka purkaantui hersyvänä nauruna. Absurdia, kuinka laidasta laitaan tunteet voikaan mennä. Juttelimme pitkään vanhimpien oppilaiden kääntäessä ja nautimme herkullisen koululounaan heidän tunnelmallisessa ruokalassaan. Ruoan jälkeen pääsimme tutustumaan koulun valtavaan pommisuojaan, jossa oli kaikille luokille omat paikat ja yhdessä nurkassa maalitaulut ampumaharjoituksia varten. Sisäänkäynnillä ohjeet toisesta ihmisestä välittämiseen ilmahälytyksen aikana, matalassa kellarissa oli kaikille jakkarat rivissä keskellä tilaa ja seinillä oli värikkäistä piirrustuksia piristämässä tunnelmaa. Meille kerrottiin, että välillä siellä opiskellaan useamman kerran päivässä, joskus pidempiäkin aikoja ja toisinaan tulee todella kylmä, kun sähköä ei saa ja lämmityskoneet ja valot sammuvat. 

Nyt ei onneksi päädytty suojaan tositarkoituksella, vaan saimme vierailla ihan aidoilla oppitunneilla jokaisessa luokassa ja jutella oppilaiden kanssa iloisessa ja toiveikkaassa ilmapiirissä. Lapset kertoivat opettelevansa innoissaan englantia, jotta pääsevät laajentamaan mahdollisuuksiaan tulevassa työelämässä. Osa nuorista kertoi odottavansa innoissaan seuraavan viikon opintomatkaansa Suomeen! Oli upeaa katsoa opettajien ja oppilaiden kanssakäymistä, tunnelma oli erittäin välittävä ja lämmin. Taas tuntui, että aika loppui kesken, olisin voinut viettää siellä vaikka toisenkin päivän tutustumassa tähän kouluun ja sen väkeen, mutta ei se auta. Rajalle oli lähdettävä.

Kotimatka sujui hyvin, porukka tuli aina vaan hyvin juttuun ja autot toimivat loppuun saakka moitteetta. Palasimme samalla rytmillä, nukuimme kaksi yötä ja ehdimme mukavan aikaiseen laivaan, joten olimme ihan järkevään aikaan Helsingissä torstaina. Harri palautti Klasun kotiinsa ja me muut kiersimme Turun kautta moikkaamaan Evaa ja toimittamassa rekiretkeläisten lähettämät tuliaiset hänelle. Perjantain aikana kaikki kuittasivat päässeensä kotiin ja kiittelivät onnistuneesta matkasta. Ja sitähän se kyllä oli, kaikki meni hienosti ja silloin on helppo toimia kaiken tuon tunnemylläkän keskellä, kun voi luottaa tiimikavereihin. 

—

Tämä tarina on kirjoitettu viime vuoden helmikuussa, erään reissun jälkeen. Se ei silloin päätynyt minnekään mun koneelta, koska siitä tuli niin pitkä. Nyt kun tarjottiin mahdollisuutta  kirjoittaa ajatuksiani, kaivoin sen esiin ja voin tähän loppuun kirjoittaa vähän ajankohtaisia kuulumisia. Tuon avustuskuljetuksen jälkeen olemme vieneet monta kuormaa, joista olen itse ollut mukana kolmessa kuljetuksessa.Kävin välillä kesätöissä ulkomailla ja sen ajan pidin taukoa avustustyöstä, mutta kuljetukset eivät loppuneet silläkään aikaa, koska yhdistyksessämme on yli 30 jäsentä. Yhteensä olen käynyt Ukrainassa 8 kertaa ja  sodan alkuaikoina kävin muutaman kerran linja-autolla hakemassa sotaa pakenevia ihmisiä Suomeen turvaan. 

Yksi avustuskuljetus on 3000-4000km ja kestää noin viikon. 

Tämä talvi on ollut epätavallisen kylmä Ukrainassa ja tilannetta pahentaa puolen vuorokauden mittaiset sähkökatkot. Apua tarvitaan enemmän kuin koskaan. Yhdistyksemme vie apua ihmisille ja eläimille: lämpöä, ruokaa, sähköä, medikaalitarvikkeita,  lohtua, rohkeutta ja voimaa. Minulta kyystään usein, että miksi teen tätä ja paras vastaus on ehkä: Koska voin. Olen onnekkaassa asemassa, kun voin ottaa palkatonta vapaata, ajaa muutaman tuhat kilometriä ja sitten palata kotiin.  Mulla on koti, siellä on lämmintä ja turvallista. Ei tarvitse herätä keskellä yötä ja siirtyä pommisuojaan. Ei tarvitse pelätä, että taivaalta putoaa niskaan mitään vesipisaroita kummempaa. Ei tarvitse pelätä, että läheiseni menettävät ruumiinosiaan tai henkensä. Mulla on kaikki hyvin ja varaa auttaa niitä, joilla on asiat vähän kehnommin. 

Kirjoitan tätä 19.1.2025. Palasin eilen Ukrainasta tuon yllämainitun Villen kanssa. Kävimme nopeasti Lutskissa viemässä aggregaatteja, medikaalia, eläinten ruokaa ja lääkkeitä, sairaalasängyn ja muuta tarpeellista. New Boratyn on yhteistyökumppanimme Ukrainassa, luotettava järjestö, joka vie meidän kuljettamamme avut Lutskista Itään, minne meillä ei ole pääsyä. Heidän varastollaan oli odottamassa pakettiauto, jonka me olemme pari vuotta sitten vieneet Suomesta lahjoituksena Ukrainaan, ja sinne pakattiin saman tien ruokaa, korsukynttilöitä, kalaverkkoja, aggregaatti ja medikaalia. Osan viemisistä olimme saaneet kyytiin Tampereen Ukrainalaisilta ja Ukrainatalolta. 

Suomessa toimii muutama järjestö, joiden kanssa teemme yhteistyötä. Jos jollakulla lähtee kuorma nopeammin, laitamme tärkeimpiä tavaroita heidän kyytiin ja toisinpäin. Fin Est Volunteers, YFF, Helsingin ja Rovaniemen Ukrainalaiset, ymmmmmssssss. Ukrainan päässä viemme ihmisten lahjoituksia kouluille, sairaaloille, eläinsuojille, lastenkodeille, ihmisille suoraan koteihin ja postitse itään sotilaille ja siviileille. Yksi reissu kestää noin viikon, riippuen siitä, missä kaikkialla vierailemme. Yhdistyksemme toimii täysin suomalaisten lahjoittamien tavaroiden ja rahojen varassa. Polttoainerahoja keräämme myymällä Ukrainasta tuotuja matkamuistoja, tukijäsenyyksillä ja myyjäisillä. Kaikki rahat menevät suoraan kuljetuksen kuluihin, emme ota itsellemme mitään, vaan teemme tätä täysin oman elämämme seassa niillä voimavaroilla, mitä meillä sattuu olemaan. 

Kiitos vielä kerran kaikille:

~ Kiitos retken valmisteluissa mukana olleille Tampereella, Rovaniemellä, Köyliössä, Kauhavalla, Oulussa, Turussa, Helsingissä ja vaikka missä kaikkialla! Noudot ja pakkaamiset meni sujuvasti ja erityisesti haluan kiittää omaa taakkaani helpottaneille Köyliön Lions Klubin Leideille, jotka antoivat jälleen kerran valtavan panoksen tämän avustusmatkan toteutumiseen oman avustustyönsä ohella. Olette rautaisia naisia ja on ollut ilo työskennellä kanssanne viimeiset vuodet. Jatketaan samaan malliin!

~ Kiitos Terolle auton lainaamisesta. <3

~ Kiitos matkaseuralaisille jaksamisesta, ajatuksista, reippaudesta, omatoimisuudesta ja ennenkaikkea huumorista, jota ilman tämä ei onnistuisi.

~ Kiitos ystävämme Ukrainassa, ihan käsittämätöntä, kuinka suuresti voikaan välittää ihmisistä, joiden kanssa on viettänyt vain muutaman päivän. Kuinka voi kuulua jonnekin, vaikkei edes puhu samaa kieltä. Kuinka paljon mua rakastetaan, vaikka ei oikeasti edes tunneta. 

~ Kiitos Fin Aid ja supernaisemme Eva, joka menee myös seuraavaan lokeroon ihan helposti.

~ Ja viimeinen ja suurin kiitos menee mun kotimaan rakkaille ihmisille, jotka aina vaan jaksaa tukea ja mahdollistaa tän mun tekemisen ja menemisen. Ette aina ehkä ymmärrä, mutta hienosti ainakin esitätte ja annatte voimaa tähän kaikkeen. Kiitos, että ootte. <3

~Mirva~